Kirjoittelin tuossa aiemmin päivällä blogijutun omistusasumisen piilokuluista. Tämän jutun tarkoitus oli (toistaiseksi) ainoastaan listata erilaisia kuluja, joita oman asunnon ostajan olisi osattava ottaa huomioon vertaillessaan vuokra- ja omistusasumisen edullisuutta. Jutun taustana oli, että kyselin pari viikkoa sitten teidän lukijoiden mieltä askarruttavista kysymyksistä. Yksi pyyntö oli, että avaisin vuokra- ja omistusasumisen keskinäistä paremmuutta.
Tämä (vuokra vs. omistusasuminen) on aihe, josta en hirveän mielelläni kirjoita. Syynä tähän on (kuten jotkut tänään saamani kommentit jälleen kerran osoittavat), että omistusasunnon hankkineet ovat sekaisin päästään.
Oletan, että omistusasunnossa asuvat lopettivat lukemisen viimeistään tähän. Te vuokra-asunnossa asuvat voitte jatkaa lukemista ja oppia (ehkä) jotakin uutta ja mielenkiintoista.
Rahaan liittyy monia mielenkiintoisia psykologisia ilmiöitä. Näistä kiehtovimpia on kognitiivisen dissonanssin välttämisen aiheuttama ostopäätöksen jälkeinen rationalisointi.
Kognitiivinen dissonanssi on henkistä stressiä, jota ihminen kokee kun:
- hänellä on samaan aikaa kaksi keskenään ristiriitaista ajatusta, arvoa tai uskomusta
- kun hän tekee jotakin, joka on hänen arvojensa vastaista
- kun hän kohtaa uutta tietoa, joka on ristiriidassa hänen ajatustensa, arvojensa tai uskomustensa kanssa
Kaikkien tuntema esimerkki kognitiivisesta dissonanssista on tarina ketusta ja pihlajanmarjoista:
Kettu löysi pihlajapuun, ja halusi syödä marjoja. Hän yritti napata niitä puusta, mutta ne ovat liian korkealla. Jonkin aikaa turhaan yritettyään kettu totesi: ”Ne ovat kuitenkin happamia”, ja lähti murheissaan pois.
Aivan kuten tarinan kettu, myös ihmiset haluavat selittää itselleen tilanteen parhain päin. Välttääkseen kognitiivista dissonanssia ihmisillä on kyky sepittää uskomattomia tarinoita itselleen. Nämä tarinat ovat puolustusmekanismi, joiden avulla säilytämme oman mielenterveytemme.
Ostopäätöksen jälkeinen rationalisointi taas on mekanismi, jonka avulla saamme itsemme tuntemaan olomme paremmaksi huononkin ostoksen jälkeen. Tätä ilmiötä kutsutaan myös ostajan Tukholman syndroomaksi. Ostopäätöksen jälkeinen rationalisointi johtuu siitä, että ihmiset pyrkivät välttämään viimeiseen asti kognitiivista dissonanssia.
Mitä kalliimpi ostos on ollut, sitä voimakkaammin rationalisoimme ostoksen. Mikä on kallein ostos minkä teemme elämämme aikana? Aivan, oman asunnon ostaminen.
Kognitiivisen dissonanssin välttäminen selittää, miksi oman asunnon ostaneet reagoivat niin voimakkaasti mihin tahansa vuokra- ja omistusasumisen suhteellista paremmuutta käsittelevään kirjoitukseen (kuten aiempaan blogijuttuuni). Oman asunnon ostaneet kun ovat… no, kansankielellä sanottuna sekaisin päästään.
Tarkkamarkka 
Jätä kommentti Suvi Peruuta vastaus